Bermudan kolmio

“The most difficult thing to remember: that a poem is made of words.”

Näin kirjoittaa amerikkalaisrunoilija Theodore Roethke (1908-1963) kokoomateoksessaan On Poetry & Craft (Copper Canyon Press, 2001). Kirja sisältää esseitä ja muistiinpanoja runoudesta ja sen opettamisesta. Sitaatti muistuttaa kovasti päiväkirjamerkintääni Viitasaaren Musiikin ajasta 1985: ”Kaikesta edistyksestä huolimatta musiikki koostuu edelleenkin äänistä.” Halusin kritisoida mielestäni yli-innokkaana lainehtinutta keskustelua nykymusiikin uutuudesta. - Tässä on paikka toisellekin Roethke-lainaukselle:  

”The young artist: ’There is no other kind of mind but my own.’”

On Poetry & Craft herätti minut tarkastelemaan omia juuriani säveltäjänä, varsinkin sellaisia, jotka ulottuvat aikaan ennen varsinaisten sävellysopintojen aloittamista 1987. Nämä metaforiset juuret harottavat vahvasti eri suuntiin: säveltäjänä minulle kolme merkittävintä kantoa kaskessa ovat olleet Beethoven, Webern ja Cage.

Ensimmäisten sävellysyritysteni aikoihin, noin yhdeksänvuotiaana, Beethoven oli esikuvani numero yksi. Tuolloin ajattelin musiikin olevan kieli, jolla oli mahdollista kertoa asioita puhutun kielen tapaan. Uskoin myös musiikin sisältävän ikuisia totuuksia, jotka olivat peräisin jostakin korkeammasta todellisuudesta, ja joita vain musiikilla voi ilmaista – tosin näiden asioiden Todellinen Ymmärtäminen oli mahdollista vain Suurille Säveltäjille. Ajattelin, että jos vain olisin tarpeeksi lahjakas ja ahkera, voisin ehkä oppia tuon kielen kaikkine hienouksineen ja täsmällisine merkityksineen.

Ensimmäisen lukiovuoteni aikana löysin modernismin, ja pian Anton Webernin ja hänen darmstadtilaisten seuraajiensa ideat löivät tajuntaani täydellä voimalla. Olin häikäistynyt tuon musiikin jännittävistä soinneista sekä kaikista siihen liittyvistä abstraktioista, symmetrioista ja konstruktioista, ja otin vaatimuksen musiikin absoluuttisesta uutuudesta annettuna totuutena. Muunlaista ei voinut olla olemassa.

John Cage vieraili Viitasaarella Musiikin ajassa kesällä 1983. Kuuntelin hänen luentojaan ja esityksiään, tutkin hänen partituurejaan ja kirjoituksiaan, keskustelinkin hänen kanssaan. Musiikin tuli olla pelkkiä ääniä: ”henkilökohtaisen ilmaisun” sijaan säveltäjän omat valinnat piti systemaattisesti minimoida. Vain odottamaton oli kiinnostavaa. Yritin ottaa haltuun ideaa musiikin maksimaalisesta ennustamattomuudesta. Yritin jopa säveltää olemalla valitsematta mitään, mutta se osoittautui luonnollisesti mahdottomaksi.

Tällaiseen vastakkaisten pyrkimysten Bermudan kolmioon olisi säveltäjänalun ollut helppo eksyä. Lähes tulkoon eksyinkin, sillä ennen sävellysopintojeni alkua en ollut ymmärtänyt, etteivät esikuvat ole sitä varten, että heidät ensin jäljittelemällä tavoitettaisiin, jotta sen jälkeen olisi mahdollista päästä käsiksi omaan musiikkiin. Vanhoja ja uusiakin mestareita jäljittelemällä voi ilman muuta oppia musiikista paljon, esimerkiksi sävellystekniikkaa, yhdessä asiassa pysymisen taitoa tai säännöllistä työntekoa, mutta tärkeäkään oppi ei ole päämäärä, vaan lähtökohta, polun alku.

Mitä sitten olen mestareiltani oppinut? Pitkään pidin työhuoneessani Beethovenin kuvaa. Halusin sen muistuttavan siitä, että musiikillinen ilmaisuvoima ja selkeä rakenteellinen ajattelu eivät sulje pois toisiaan, ja että molemmat ovat 2000-luvullakin yhä tavoittelemisen arvoisia. Tämä pätee mitä suurimmassa määrin myös Webernin musiikkiin, vaikka mittakaava on toinen. Webernin miniatyyrimittaisetkin teokset tuntuvat sisältävän kaiken tarpeellisen: musiikki on kaikkea muuta kuin ”pikkuista”, ja asiat pianissimon rajalla tuntuvat äärimmäisen intensiivisiltä. Cagen tärkein opetus minulle on ollut äänten loputtoman moninaisuuden kiinnostavuus sekä ennen kaikkea hiljaisuus. Tarkoitan erityisesti hiljaisuutta eräänlaisena työtapana, mielen hiljaisuutta: säveltäessä on ensin annettava pään sisäisen hälyn hälvetä ja on vain kuunneltava, odottamatta mitään. Sävellyksen työstämisen aika on sitten, kun jotain soivaa on löytynyt.

Huomaan siis yhä olevani kolmiossa, mutta nuoruuteni esikuvat eivät enää ole sen kärkipisteitä. Pikemminkin miellän säveltämisen alueena, jota rajaavat rakenteellinen ajattelu, henkilökohtaiset ilmaisupyrkimykset ja äänten moninainen todellisuus - ja kolmion keskellä on hiljaisuus.