”Tampere on Suomen Turku”

Otsikko oli ystäväni Markuksen lausahdus keskustelussa, jonka varsinainen sisältö on minulta jo unohtunut. Sitaatti on jäänyt kuitenkin mieleeni, ja siinä on eräs mielenkiintoinen piirre: lause tuntuu sisältävän paljonkin merkityksiä, vaikka on mahdotonta sanoa, mitä se varsinaisesti tarkoittaa.

Taideteoksen kohdalla tilanne on samankaltainen. Varsin useinhan merkitykselliseksi arvioitua taidekokemusta seuraa keskustelu siitä, mitä taiteilija on mahtanut tarkoittaa. Mitä hän on teoksellaan oikein halunnut sanoa? 

Taide ei helposti aukea sanoiksi - ei edes silloin, kun kyse on sanataiteesta tai kun teoksella on konkreettinen aihe. Tästä kertoo paitsi taideteosten selittämisen vaikeus, myös taideteoksia koskevien näkemysten moninaisuus. Ja: jos taideteoksen sanoma olisi selkein sanoin ilmaistavissa, mihin taidetta enää tarvittaisiin? Eikö tällöin olisi yksinkertaisinta vain sanoa asiansa niin kuin se on? 

Se, että taideteoksia on käytetty mitä moninaisimpien aatteellisten, poliittisten, pedagogisten, uskonnollisten, kaupallisten ja muiden päämäärien edistämiseen, joskus menestyksellisestikin, ei vielä kerro itse taiteen sanomasta juuri mitään. Pikemminkin näyttäisi siltä, että taideteos saattaa virittää kokijansa otolliseksi vastaanottamaan myös siihen liitetyn muun viestin.

Jos taidevieras kokee teosten äärellä epätietoisuutta tekijän tarkoitusperien suhteen, lienee yhtä lailla moni taiteilija ollut hämmentynyt yrittäessään vastata teostensa sanomaa tai tarkoitusta koskeviin kysymyksiin. Ei ole lainkaan itsestään selvää, että tekijä olisi edes tietoinen kaikista taiteelliseen työhönsä vaikuttaneista seikoista, tai että hän olisi kykenevä ja halukas niistä puhumaan. – Esimerkiksi: en minä tiedä, mitä musiikkini tarkoittaa, enkä tiedä, mitä haluaisin sävellyksilläni sanoa. Sen sijaan tiedän hyvinkin tarkkaan, kuinka haluan musiikkini soivan tai miten äänten pienet yksityiskohdat tulisi muotoilla. 

Onko kysymys taiteen ”sanomasta” edes mielekäs? Jonkinlainen kohtaamisen tai kommunikaation tarve taiteeseen joka tapauksessa liittynee, sillä uskoakseni jokainen taiteilija osoittaa työnsä jollekin - edes kuvitteelliselle - yleisölle. Kertomusten väärinymmärretyt nerotkin kaipaavat ennen kaikkea tulevansa ymmärretyiksi, ellei nyt niin tulevaisuudessa. Ymmärtäminen on merkitysten ja niiden välisten suhteiden hahmottamista, mikä puolestaan edellyttää, että ainakin osan kyseisistä merkityksistä tulee olla jollain lailla yhteisesti jaettuja. 

Täysin yksityisten merkitysten aiheuttamaa kommunikaatio-ongelmaa Tove Jansson kuvaa Taikatalven kohtauksessa, jossa Muumipeikko kohtaa pienen, tiskipöydän alla asuvan olennon. Olento tuijottaa vihaisesti suurten kulmakarvojensa alta ja tiuskahtaa: ”Radamsa”. Olennon itsensä lisäksi kukaan ei tiedä, mitä se tarkoittaa. Vastoin parempaa tietoaan Muumipeikko vastaa ”Radamsa”, mikä osoittautuu kuitenkin huonoksi ideaksi ja kun yhteistä elekieltäkään ei ole, kohtaaminen päättyy surullisen vihamieliseen loukkaantumiseen. 

Kokonaan oma kysymyksensä on, ovatko taiteelliset merkitykset ylipäätään ”sanomia” ilmaisun tavanomaisessa mielessä. Ainakaan taideteosten kantamat merkitykset tai sanomat eivät ole käännettävissä sanalliseen muotoon millään ilmeisellä ja yksiselitteisellä tavalla; suhtaudun hyvin skeptisesti esimerkiksi musiikin mahdollisuuteen kielenomaisesti välittää täsmällisiä merkityksiä. Ajattelen kulttuurin koostuvan perityistä, historian kautta ymmärretyistä ja yhteisistä merkityksistä tai merkityskimpuista, jotka ovat samalla jotenkin avoimia henkilökohtaisille merkityksenannoille. Tällainen merkitysten kaksijakoisuus tuntuisi mahdollistavan samalla kertaa sekä yhteisen että hyvin henkilökohtaisen taidekokemuksen.

Taiteen merkillisiin ristiriitaisuuksiin kuuluu, että joskus taideteos tuntuu samalla kertaa sekä sanovan päin naamaa ”Radamsa” että synnyttävän oudon merkityksellisyyden kokemuksen. Jos siinä tilanteessa ylipäätään kokee välttämättömäksi sanoa jotain, voi olla viisasta tyytyä toteamaan Pasilan Pekka Routalemmen tapaan: ”Nyt ollaan jännän äärellä…”