Otsikko oli ystäväni Markuksen lausahdus keskustelussa, jonka varsinainen sisältö on minulta jo unohtunut. Sitaatti on jäänyt kuitenkin mieleeni, ja siinä on eräs mielenkiintoinen piirre: lause tuntuu sisältävän paljonkin merkityksiä, vaikka on mahdotonta sanoa, mitä se varsinaisesti tarkoittaa.
Taideteoksen
kohdalla tilanne on samankaltainen. Varsin useinhan merkitykselliseksi
arvioitua taidekokemusta seuraa keskustelu siitä, mitä taiteilija on mahtanut
tarkoittaa. Mitä hän on teoksellaan oikein halunnut sanoa?
Taide ei helposti
aukea sanoiksi - ei edes silloin, kun kyse on sanataiteesta tai kun teoksella
on konkreettinen aihe. Tästä kertoo paitsi taideteosten selittämisen vaikeus,
myös taideteoksia koskevien näkemysten moninaisuus. Ja: jos taideteoksen sanoma
olisi selkein sanoin ilmaistavissa, mihin taidetta enää tarvittaisiin? Eikö
tällöin olisi yksinkertaisinta vain sanoa
asiansa niin kuin se on?
Se, että taideteoksia
on käytetty mitä moninaisimpien aatteellisten, poliittisten, pedagogisten,
uskonnollisten, kaupallisten ja muiden päämäärien edistämiseen, joskus
menestyksellisestikin, ei vielä kerro itse taiteen
sanomasta juuri mitään. Pikemminkin näyttäisi siltä, että taideteos saattaa virittää
kokijansa otolliseksi vastaanottamaan myös siihen liitetyn muun viestin.
Jos taidevieras
kokee teosten äärellä epätietoisuutta tekijän tarkoitusperien suhteen, lienee yhtä
lailla moni taiteilija ollut hämmentynyt yrittäessään vastata teostensa sanomaa
tai tarkoitusta koskeviin kysymyksiin. Ei ole lainkaan itsestään selvää, että
tekijä olisi edes tietoinen kaikista taiteelliseen työhönsä vaikuttaneista
seikoista, tai että hän olisi kykenevä ja halukas niistä puhumaan. – Esimerkiksi:
en minä tiedä, mitä musiikkini tarkoittaa, enkä tiedä, mitä haluaisin sävellyksilläni
sanoa. Sen sijaan tiedän hyvinkin tarkkaan, kuinka haluan musiikkini soivan tai
miten äänten pienet yksityiskohdat tulisi muotoilla.
Onko kysymys
taiteen ”sanomasta” edes mielekäs? Jonkinlainen kohtaamisen tai kommunikaation tarve
taiteeseen joka tapauksessa liittynee, sillä uskoakseni jokainen taiteilija
osoittaa työnsä jollekin - edes kuvitteelliselle - yleisölle. Kertomusten väärinymmärretyt
nerotkin kaipaavat ennen kaikkea tulevansa ymmärretyiksi,
ellei nyt niin tulevaisuudessa. Ymmärtäminen on merkitysten ja niiden välisten suhteiden
hahmottamista, mikä puolestaan edellyttää, että ainakin osan kyseisistä merkityksistä
tulee olla jollain lailla yhteisesti jaettuja.
Täysin yksityisten
merkitysten aiheuttamaa kommunikaatio-ongelmaa Tove Jansson kuvaa Taikatalven kohtauksessa, jossa Muumipeikko kohtaa
pienen, tiskipöydän alla asuvan olennon. Olento tuijottaa vihaisesti suurten
kulmakarvojensa alta ja tiuskahtaa: ”Radamsa”. Olennon itsensä lisäksi kukaan
ei tiedä, mitä se tarkoittaa. Vastoin parempaa tietoaan Muumipeikko vastaa ”Radamsa”,
mikä osoittautuu kuitenkin huonoksi ideaksi ja kun yhteistä elekieltäkään ei
ole, kohtaaminen päättyy surullisen vihamieliseen loukkaantumiseen.
Kokonaan oma kysymyksensä
on, ovatko taiteelliset merkitykset ylipäätään ”sanomia” ilmaisun
tavanomaisessa mielessä. Ainakaan taideteosten kantamat merkitykset tai sanomat
eivät ole käännettävissä sanalliseen muotoon millään ilmeisellä ja
yksiselitteisellä tavalla; suhtaudun hyvin skeptisesti esimerkiksi musiikin
mahdollisuuteen kielenomaisesti välittää täsmällisiä merkityksiä. Ajattelen kulttuurin
koostuvan perityistä, historian kautta ymmärretyistä ja yhteisistä
merkityksistä tai merkityskimpuista, jotka ovat samalla jotenkin avoimia
henkilökohtaisille merkityksenannoille. Tällainen merkitysten kaksijakoisuus tuntuisi
mahdollistavan samalla kertaa sekä yhteisen että hyvin henkilökohtaisen
taidekokemuksen.
Taiteen
merkillisiin ristiriitaisuuksiin kuuluu, että joskus taideteos tuntuu samalla
kertaa sekä sanovan päin naamaa ”Radamsa”
että synnyttävän oudon
merkityksellisyyden kokemuksen. Jos siinä tilanteessa ylipäätään kokee välttämättömäksi
sanoa jotain, voi olla viisasta tyytyä toteamaan Pasilan Pekka Routalemmen tapaan:
”Nyt ollaan jännän äärellä…”