Taide mielletään helposti
arjen ulkopuoliseksi asiaksi: ainakaan tavallisuus, jokapäiväisyys tai
satunnaisuus eivät yleensä ole mairittelevia määreitä taiteesta puhuttaessa.
Tekijälle, ainakin itselleni säveltäjänä, taide on yhtäältä jotain erityistä ja
hyvin henkilökohtaista, mutta toisaalta taiteen tekeminen on yksinkertaisesti työasia.
Siis: taide on myös arkea.
Esseekirjassaan Läsnäolo – taide arjessa (Kustannus Oy
Taide, 2012) Mika Hannula kirjoittaa taiteesta ja arjesta. Aluksi hän haarukoi
sitä, mitä arki on tai mitä se ei ole: ”Se
[Arki] lähtee lähtökohtien sietämisestä.”
Taiteen tekijälle
lähtökohtien sietäminen voi tarkoittaa erilaisia työlle annettuja rajoituksia
tai vaatimuksia: sävellä näillä ehdoilla, tähän tarkoitukseen. Toisaalta
annetut tai itse päätetyt rajat antavat työlle myös tuen, eräänlaisen kiinteän
pisteen, josta aloittaa, johon palata. Ajatus lähtökohtien sietämisestä tuo
väistämättä mieleen myös ajatuksen oman ajattelunsa rajallisuuden toteamisesta:
niin sanottu omien rajojensa ylittäminen käy totisesti työstä, ja luulenpa,
että se todellisuudessa onnistuu paljon harvemmin kuin mitä annetaan ymmärtää.
Kokonaan oma arjen sietämisen
alueensa ovat elämän pienet ja keskikokoiset riesat, jotka joskus tuntuvat vääjäämättä
kasvavan elämää suurempiin mittoihin. Syväkin sisäinen taiteellinen kriisi
tuntuu kalpenevan sen vaikutuksen rinnalla, mihin yltää esimerkiksi pitkittyvä
remontti yhdistettynä lapsiperheen moniviikkoiseen flunssaepidemiaan, kun samaan
aikaan pitäisi työpöydällä saada valmista aikaiseksi. (Omalla kohdallani
tuollaisista kokemuksista on onneksi jo aikaa.)
Vaikka arki on valintoja,
se on myös paljolti sitä, mitä ei voi valita. Hannula kirjoittaakin myös arjen väistämättömästä
traagisuudesta. Hänen mukaansa arjen traagisuudessa kyse ei ole pelkästään ikävistä
sattumuksista ja selittämättömäksi jäävästä kärsimyksestä, vaan myös siitä,
kuinka valmiiksi suunniteltu maailma alkaa meitä hallita:
”Arjen tragiikka ei ole vain sitä,
että todellisuuden traagiset piirteet kielletään. Siis se, että todellisuutta
vain vaivoin voi hallita ja että kipu ja suru ovat pääsemättömissä. […] arjen
tragiikka on sitä, että tuotteistaminen vie meidät vikaan ja vinoon. Se
irrottaa meidät jatkuvasta etsimisestä ja huijaa meitä lumoavilla ratkaisuilla.
[…] Vietnam ei ole sota jossakin ja jostakin, se on sarja kuvia, se on elokuva
valmiina käyttöön ja käytöstä poistoon.”
Tuote on tiettyä,
rajattua käyttöä varten tehty, ja ostajaa houkuttelevaksi suunniteltu. ”Tahto on heikko, tuote ei,” kirjoittaa
Hannula. Arjen läpituotteistuminen tuottaa ajattelun, kokemuksen tuotteistumisen
vaaran: että elämä koostuu valmiiksi suunnitelluista paketeista, joita
käytetään ja kulutetaan, joita tallennetaan some-kokemuksena jaettavaksi, ja
joihin reagoidaan hymiövalikoiman sallimissa puitteissa. Lopulta jää vain
kuluttamisen merkitys, ja ihminen ulkopuolistuu omasta arjestaan, omasta
jokapäiväisestä elämästään.
Toisaalta on todettava, ettei
tuoteajattelu on pelkästään huono asia, ja että taiteessakin on tuotteensa ja
tuotteistamisensa. Ne olisivat kuitenkin uusien blogilastujen aiheita. Taiteen
merkityksestä ja välttämättömyydestä tänään, arkena, puhuinkin Ylen Kantapöydässä
muutama viikko sitten: taide – sekä tekijälleen että kokijalleen – on
olennaisesti juuri Hannulan peräänkuuluttamaa etsimistä, ihmettelemistä yhä uudelleen.
Taide muistuttaa, ettei maailma, ei edes arki, ole koskaan vain yhdenlainen, ja
että osa siitä on aina hyödyn ulkopuolella: ”…
että arkeen mahtuu myös tekoja ja tiloja, jotka eivät kanna mukanaan
hintalappua.”