perjantai 20. marraskuuta 2015

Taidetta arkena

Arki on määritelmällisesti jokapäiväistä, tavallista. Siihen kuuluu töiden (huomaa monikkomuoto!), muiden velvoitteiden sekä ns. oman ajan yhteensovittelu. Arki on täynnänsä satunnaisia, yhdentekeviä asioita, arki on tavanomaista, usein tylsääkin, ja parhaimmillaankin joka tapauksessa tuttua.

Taide mielletään helposti arjen ulkopuoliseksi asiaksi: ainakaan tavallisuus, jokapäiväisyys tai satunnaisuus eivät yleensä ole mairittelevia määreitä taiteesta puhuttaessa. Tekijälle, ainakin itselleni säveltäjänä, taide on yhtäältä jotain erityistä ja hyvin henkilökohtaista, mutta toisaalta taiteen tekeminen on yksinkertaisesti työasia. Siis: taide on myös arkea.


Esseekirjassaan Läsnäolo – taide arjessa (Kustannus Oy Taide, 2012) Mika Hannula kirjoittaa taiteesta ja arjesta. Aluksi hän haarukoi sitä, mitä arki on tai mitä se ei ole: ”Se [Arki] lähtee lähtökohtien sietämisestä.”

Taiteen tekijälle lähtökohtien sietäminen voi tarkoittaa erilaisia työlle annettuja rajoituksia tai vaatimuksia: sävellä näillä ehdoilla, tähän tarkoitukseen. Toisaalta annetut tai itse päätetyt rajat antavat työlle myös tuen, eräänlaisen kiinteän pisteen, josta aloittaa, johon palata. Ajatus lähtökohtien sietämisestä tuo väistämättä mieleen myös ajatuksen oman ajattelunsa rajallisuuden toteamisesta: niin sanottu omien rajojensa ylittäminen käy totisesti työstä, ja luulenpa, että se todellisuudessa onnistuu paljon harvemmin kuin mitä annetaan ymmärtää.

Kokonaan oma arjen sietämisen alueensa ovat elämän pienet ja keskikokoiset riesat, jotka joskus tuntuvat vääjäämättä kasvavan elämää suurempiin mittoihin. Syväkin sisäinen taiteellinen kriisi tuntuu kalpenevan sen vaikutuksen rinnalla, mihin yltää esimerkiksi pitkittyvä remontti yhdistettynä lapsiperheen moniviikkoiseen flunssaepidemiaan, kun samaan aikaan pitäisi työpöydällä saada valmista aikaiseksi. (Omalla kohdallani tuollaisista kokemuksista on onneksi jo aikaa.) 

Vaikka arki on valintoja, se on myös paljolti sitä, mitä ei voi valita. Hannula kirjoittaakin myös arjen väistämättömästä traagisuudesta. Hänen mukaansa arjen traagisuudessa kyse ei ole pelkästään ikävistä sattumuksista ja selittämättömäksi jäävästä kärsimyksestä, vaan myös siitä, kuinka valmiiksi suunniteltu maailma alkaa meitä hallita:

”Arjen tragiikka ei ole vain sitä, että todellisuuden traagiset piirteet kielletään. Siis se, että todellisuutta vain vaivoin voi hallita ja että kipu ja suru ovat pääsemättömissä. […] arjen tragiikka on sitä, että tuotteistaminen vie meidät vikaan ja vinoon. Se irrottaa meidät jatkuvasta etsimisestä ja huijaa meitä lumoavilla ratkaisuilla. […] Vietnam ei ole sota jossakin ja jostakin, se on sarja kuvia, se on elokuva valmiina käyttöön ja käytöstä poistoon.”

Tuote on tiettyä, rajattua käyttöä varten tehty, ja ostajaa houkuttelevaksi suunniteltu. ”Tahto on heikko, tuote ei,” kirjoittaa Hannula. Arjen läpituotteistuminen tuottaa ajattelun, kokemuksen tuotteistumisen vaaran: että elämä koostuu valmiiksi suunnitelluista paketeista, joita käytetään ja kulutetaan, joita tallennetaan some-kokemuksena jaettavaksi, ja joihin reagoidaan hymiövalikoiman sallimissa puitteissa. Lopulta jää vain kuluttamisen merkitys, ja ihminen ulkopuolistuu omasta arjestaan, omasta jokapäiväisestä elämästään.

Toisaalta on todettava, ettei tuoteajattelu on pelkästään huono asia, ja että taiteessakin on tuotteensa ja tuotteistamisensa. Ne olisivat kuitenkin uusien blogilastujen aiheita. Taiteen merkityksestä ja välttämättömyydestä tänään, arkena, puhuinkin Ylen Kantapöydässä muutama viikko sitten: taide – sekä tekijälleen että kokijalleen – on olennaisesti juuri Hannulan peräänkuuluttamaa etsimistä, ihmettelemistä yhä uudelleen. 

Taide muistuttaa, ettei maailma, ei edes arki, ole koskaan vain yhdenlainen, ja että osa siitä on aina hyödyn ulkopuolella: ”… että arkeen mahtuu myös tekoja ja tiloja, jotka eivät kanna mukanaan hintalappua.”