Xenakis näyttää halunneen
musiikkinsa rakentuvan fysikaalisten luonnonilmiöiden tapaan: hän on mm. kuvannut
musiikkinsa koostuvan ”äänipilvistä ja –galakseista”. Luonnontieteet
ovat kuitenkin vain yksi, joskin tärkeä haara Xenakisin musiikillisessa
ajattelussa. Tärkeä vaikutuksensa on ollut myös antiikin Kreikan filosofialla
sekä mytologialla, minkä lisäksi hän on soveltanut mm. muinaisen bysanttilaisen
musiikinteorian käsitteitä omiin tarkoituksiinsa sopiviksi.
Xenakisin musiikkia on kuvattu objektiiviseksi, jopa ”lähes universaaliksi”. Universaalisuuskeskustelu Xenakisin yhteydessä kuuluu mielestäni musiikin modernismiin yleisemminkin liittyneeseen objektiivisuuspyrkimykseen, eräänlaiseen ”itsen häivyttämisen projektiin”. Muun muassa Milan Kundera kirjoittaa kokevansa Xenakisin musiikin perustuvan ”suoraan” maailmaan ja sen ääniin, ilman inhimillisten tuntemusten väliintuloa:
”His starting point is not an artificial note that has detached itself
from nature in order to give expression to a subjectivity, but an ‘objective’
world-noise, a ‘sound-mass’, which does not bubble up from his heart but comes
upon us from outside, like rain or voice of the wind. This world of noises in
Xenakis’s compositions has become ‘beauty’ for me – a beauty without
sentimental barbarism and purged of affective dirt.”
(Cd-vihkosta: Xenakis: Music for Strings. Ensemble Resonanz. Mode Records)
Kieltämättä
jo tieto siitä, että musiikin rakentuminen seuraa luonnonlakeja, luo mielikuvaa,
että myös musiikki olisi jotenkin objektiivista. Kuitenkin säveltäjän valinnoista riippuu, millä tavoin luonnonlait musiikilliseen
rakenteeseen kytkeytyvät. Yhtä lailla kuin Xenakisin äänigalaksit heijastavat
luonnossa havaittavia ilmiöitä, voitaisiin, jos niin halutaan, nähdä yhteys klassisten
8+8 –tahtisten teemojen ja luonnossa esiintyvien symmetristen parirakenteiden,
kuten esimerkiksi perhosen siipien, välillä.
Luonnonlakeihin
perustuvana Xenakisin sävellyksistä on myös väitetty, että musiikki voisi tulla
ymmärretyksi kuulijan taustasta riippumatta, jopa planeettamme sivilisaation
ulkopuolella. Pidän ajatusta huomattavan ylioptimistisena. Musiikki on lähtökohtaisesti
kulttuurisidonnaista, samoin sellaiset siihen liittyvät ilmiöt kuin sävellys tai
konsertti. Kulttuurikonventio on sekin, että musiikki ylipäätään on jotain jota
esitetään ja kuunnellaan. Kuka tai mikä tahansa kuuloaistilla varustettu olento
voi toki kuulla esityksen, mutta siitä, millaisen tulkinnan kuulija
kuulemastaan tekee, jos minkäänlaista, ei ole mitään takeita.
Musiikkiin liitetty universaalisuuden ihanne on ikivanha, samoin pyrkimys kuvata universumia – ja musiikkia – lukujen avulla. Jo Pythagoras oppilaineen oivalsi yhteyden, joka vallitsee intervallien ja soivan kielen pituussuhteiden välillä. Lukuja ja niiden suhteita etsittiin ja löydettiin muualtakin, ihmiskehon mittasuhteista aina planeettojen liikkeisiin asti. Lukusuhteisiin perustuvaa sfäärien harmonian teoriaa kehiteltiin vuosisatojen ajan, ja myös musiikki miellettiin pitkään kosmologis-teologisen maailmanselityksen osaksi. Universaalin maailmanselityksen unelma elää edelleen: ”kaiken teoria” on yhä kehitteillä. Tiedossani ei ole, olisiko tuon ”kaiken” tarkoitus sisältää myös musiikilliset ilmiöt.
Myös Xenakis hahmottelee
kirjassaan Formalized Music (1971,
ransk. alkuteos 1962) säveltäjän perimmäiseksi
tehtäväksi etsiä eräänlaista musiikillista origo-pistettä – ”musical structures ex nihilo” – josta
käsin sävellyksen peruselementit olisivat rekonstruoitavissa ”with modern
axiomatic methods”. Pyrkimys musiikin sisimpään ytimeen ja halu rakentaa musiikki
uudestaan kertovat yleisestä inhimillisestä tarpeesta ylittää oma
rajallisuutensa; vaikka sen tietäisi mahdottomaksi, on siinä kuitenkin jotain
tavattoman kiinnostavaa.