torstai 19. toukokuuta 2016

Kansainvälisiä marginaaleja

Työskentelin viime helmikuun Berliinissä. Sävelsin, luin, kävin konserteissa, gallerioissa, monenlaisissa kulttuuripaikoissa. Kuukausi on jo kohtalainen työrupeama, mutta kuitenkin selvää on, ettei kuukaudessa vielä mitenkään pääse eroon turististatuksesta, olipa oleskelu miten kultturellia hyvänsä.  

Ich bin kein Berliner. 


Erityisen kiinnostava musiikkilöytö oli ns. Echtzeitmusik. Tämä täydellisesti improvisaatioon perustuva musiikinlaji kehittyi 1990-luvun mittaan Berliinissä. Asiaan vihkiytyneiden mukaan se on nimenomaan berliiniläinen ilmiö, ja eri asia kuin niin ikään improvisaatioon pohjautuvat free jazz tai experimental music. 

Hämmästyttävää kuulemissani Echtzeit-esityksissä oli se, ettei kuuntelukokemus mitenkään olennaisesti poikennut itselleni entuudestaan tuntemattomien sävellettyjen teosten esityksistä. Musiikissa oli vahva suunnan tuntu, eikä niissä ollut sellaista ajelehtivaa kokeilun tuntua, joka harmillisen usein vaivaa pitkiä improvisaatioesityksiä. Viulisti Biliana Vouchkovan mukaan ”Echtzeitmusik ei ole vain kokeilua. Kaikki on tarkoitettua, vaikka kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi.” Tämä ei tietenkään tapahdu itsestään, sattumalta: ”On harjoiteltava – ei tiettyä esitystä, vaan improvisointia itseään.”

Kävin useissa Echtzeit-esityksissä, joita järjestetään eri puolilla kaupunkia erilaisissa pienissä, useimmiten ns. vaihtoehtoisissa kulttuuritiloissa, sainpa kerran kutsun yksityiskodissa pidettyyn performanssiinkin. Yleisöä esityksissä oli yleensä muutamia kymmeniä, eikä moniin esityspaikkoihin olisi enempää mahtunutkaan.

Berliinin oleskeluni aikana sävelsin valmiiksi teoksen mikrotonaalisille Fokker-uruille, jotka perustuvat viidesosa-askelviritykseen: oktaavi on jaettu kahdentoista puoliaskelen sijaan 31:een osaan. Uusi sävellys sai lopulta nimekseen hajavaloa, ja Susanne Kujala kantaesitti sen 24.4.  Amsterdamin Muziekgebouw Aan’t IJ –konserttitalossa, jossa maailman ainoat Fokker-urut sijaitsevat. Konsertissa kuultiin myös Fokker-urkumusiikkia kahdelle soittajalle, toisena urkurina oli Ere Lievonen.


Fokker-urkuja ylläpitää mikrotonaalisen musiikkiin keskittynyt HuygensFokker-säätiö. Säätiön konserttisarjaa, johon tämäkin konsertti kuului, seuraa säännöllisesti oma pieni, mutta uskollinen yleisönsä. Säätiön edustajan Melle Weijtersin mukaan huomattava osa huhtikuisena sunnuntaiaamupäivänä konserttiin saapuneista kolmesta-neljästäkymmenestä kuulijasta olikin ”tuttuja kasvoja, jotka käyvät kaikissa konserteissamme.” Tällaisissa tilaisuuksissa ei luonnollisestikaan voida saavuttaa stadionkonserttien tunnelmaa, mutta taidekokemuksen intensiivisyys ja merkittävyys harvoin on yleisömäärästä tai esityspaikasta riippuvainen.

Pienten ja suurten ongelmaa käsittelee myös Milan Kundera esseekokoelmassaan Esirippu (Kustannusosakeyhtiö Siltala 2013). Hän pohtii maailmankirjallisuuden - die Weltlitteratur - ja kansallisten kirjallisuuksien välisiä eroja suurten ja pienten kielialueiden näkökulmista (esim. saksan- ja ranskankielinen kirjallisuus versus tšekki, puola tai serbokroaatti), eurooppalaista kulttuuri- ja poliittista historiaa unohtamatta. Hän tarkastelee asiaa erottelemalla toisistaan suppean l. kansallisen ja laajan l. kansainvälisen historiallisen kontekstin, ja päätyy toteamaan, että sekä suurten että pienten kielialueitten edustajilla on taipumusta nurkkakuntaisuuteen, jonka hän määrittelee kyvyttömyydeksi tai haluttomuudeksi tarkastella omaa kulttuuria laajassa kontekstissa.

Kundera pitääkin kielirajat ylittävää vuorovaikutusta kirjallisuuden elinehtona: 

”Eurooppa ei ole onnistunut näkemään kirjallisuuttaan historiallisesti yhtenäisenä, enkä voi kylliksi korostaa, millainen intellektuaalinen menetys siinä on tapahtunut. Jos tarkastellaan romaanin historiaa, Sterne reagoi Rabelaisiin, Diderot sai vaikutteita Sterneltä, Fielding tukeutui jatkuvasti Cervantesiin, Stendhal vertasi itseään Fieldingiin, Joycen teokset jatkoivat Flaubertin vanavedessä…”

Kundera toteaa sivumennen, että toisin kuin kirjailijan kohdalla, musiikissa säveltäjän äidinkielellä ei ole juurikaan merkitystä. Ehkä ei, mutta valtavirtoja ja marginaaleja, suuria ja pieniä hiekkalaatikkoja enemmän tai vähemmän nurkkakuntaisine asukkaineen on niin musiikkielämässä kuin kirjallisuudessakin. 

Yhtä lailla elintärkeää on vuorovaikutus. Juuri sen vuoksi nykysäveltäjän on syytä kuunnella myös sellaista musiikkia, jossa säveltäjää ei lainkaan tarvita.