Viime viikolla avattiin
Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella Marika
Mäkelän retrospektiivi. Näyttely on upea. Se on nähtävä itse - en kerro
näyttelystä enempää. Näin minulle käy usein: mitä vaikuttavammasta
taidekokemuksesta on kyse, sitä epäsosiaalisemmaksi huomaan muuttuvani. En
halua selittää vaikutelmiani, en edes itselleni, enkä varsinkaan juuri silloin,
kun vaikutelmat syntyvät. En halua täyttää puheella jonkin sellaisen
kohtaamista, johon sanat eivät yllä. Haluan vain antaa taiteen vaikuttaa.
Miksei voisi vain
”ottaa taidetta” niin kuin aurinkoa otetaan?
 |
| Kutsukortti Mäkelän näyttelyyn. (Sara Hildénin taidemuseon luvalla. Valok. HP) |
Tiedän kärjistäväni.
Ilman muuta taiteessa on yksilöllisten aspektien lisäksi monia yhteisöllisiä
ulottuvuuksia, joissa myös kuvauksilla, selityksillä ja analyyseilla on
merkittävä roolinsa. Elävässä kulttuurissa tulee olla taiteesta(kin)
monenlaisia tekstejä, monenlaista puhetta aina yleistajuisista esityksistä
oppineisiin tutkielmiin, ja ehkä puolivillaisella höpötykselläkin on paikkansa.
Lukijan (kuulijan) vastuulla on ymmärtää, ettei yhtä totuutta ole.
Tarkennan siis otsikkoani: taide on myös yksityisasia. Näin on erityisesti
taidekokemuksen hetkellä; selittämisen aika voi olla sitten myöhemmin. Kokeminen
ja selittäminen ovat eri asioita: kokemushetkellä olemme paikalla itse,
sisällä nyt-hetkessä, kun taas selittäminen ja kuvailu tapahtuu jälkikäteen, ikään kuin
ulkopuolelta tarkastellen.
Itselle kovin vieraan kulttuuri-ilmenemän
äärellä voi asiantunteva opastus toki olla paikallaan: mistä tässä oikein on
kysymys? (Omalla kohdallani mm. eräät urheilulajit voisivat kuulua tähän
kategoriaan.) Mutta kokemuksen karttuessa selitysten tarve vähenee, ja
etukäteen annetut lähestymisohjeet teoksia varten voivat tuntua häiritseviltä.
Joskus ne voivat jopa aiheuttaa tarpeetonta ahdistusta. 13-vuotiaana kuulin
kantaesityksen eräästä Einojuhani Rautavaaran teoksesta, jota säveltäjä oli konsertin
käsiohjelmassa kuvaillut värikkäin sanakääntein. Jälkeenpäin epäilin
kuunnelleeni jotenkin väärällä tavalla, koska en ollut löytänyt kuulemastani
säveltäjän kuvailemia asioita, vaan jotain ihan muuta. Kun vuosia myöhemmin
kerroin tapauksen Rautavaaralle, hän ilahtui: ”Mutta sehän on hyvä. Niin musiikkia
pitääkin kuunnella – itse.”
Marika Mäkelän maalauksissa on
abstrakteimmillaankin nähty yhteyksiä ympäröivään maailmaan, kuten luontoon,
maisemaan ja sen valoon tai eri kulttuureista peräisin oleviin
koristeaiheisiin. Mäkelä kertoo myös ajattelevansa tuntemiaan ihmisiä
maalatessaan, ”heidän elämäänsä ja historiaansa”. Hän muotoilee suhteensa
maailmaan ja maalaamiseen selkeän yksinkertaisesti: ”Maalaan löydettyä, en
keksittyä ja etsin maalaamalla.”
Yhtä lailla taiteen
äärellä voi ”etsiä katselemalla”. Voi asettua katselemaan maailmaa ja omaa ”elämäänsä ja
historiaansa” - ”itse”, ilman tarvetta selityksiin tai käyttöohjeisiin. Juuri
se tekee taiteen kohtaamisesta hyvin henkilökohtaista.
