keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Taide on yksityisasia

Viime viikolla avattiin Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella Marika Mäkelän retrospektiivi. Näyttely on upea. Se on nähtävä itse - en kerro näyttelystä enempää. Näin minulle käy usein: mitä vaikuttavammasta taidekokemuksesta on kyse, sitä epäsosiaalisemmaksi huomaan muuttuvani. En halua selittää vaikutelmiani, en edes itselleni, enkä varsinkaan juuri silloin, kun vaikutelmat syntyvät. En halua täyttää puheella jonkin sellaisen kohtaamista, johon sanat eivät yllä. Haluan vain antaa taiteen vaikuttaa. 

Miksei voisi vain ”ottaa taidetta” niin kuin aurinkoa otetaan?


Kutsukortti Mäkelän näyttelyyn. (Sara Hildénin taidemuseon luvalla. Valok. HP)


Tiedän kärjistäväni. Ilman muuta taiteessa on yksilöllisten aspektien lisäksi monia yhteisöllisiä ulottuvuuksia, joissa myös kuvauksilla, selityksillä ja analyyseilla on merkittävä roolinsa. Elävässä kulttuurissa tulee olla taiteesta(kin) monenlaisia tekstejä, monenlaista puhetta aina yleistajuisista esityksistä oppineisiin tutkielmiin, ja ehkä puolivillaisella höpötykselläkin on paikkansa. Lukijan (kuulijan) vastuulla on ymmärtää, ettei yhtä totuutta ole.

Tarkennan siis otsikkoani: taide on myös yksityisasia. Näin on erityisesti taidekokemuksen hetkellä; selittämisen aika voi olla sitten myöhemmin. Kokeminen ja selittäminen ovat eri asioita: kokemushetkellä olemme paikalla itse, sisällä nyt-hetkessä, kun taas selittäminen ja kuvailu tapahtuu jälkikäteen, ikään kuin ulkopuolelta tarkastellen. 
                                                                                     
Itselle kovin vieraan kulttuuri-ilmenemän äärellä voi asiantunteva opastus toki olla paikallaan: mistä tässä oikein on kysymys? (Omalla kohdallani mm. eräät urheilulajit voisivat kuulua tähän kategoriaan.) Mutta kokemuksen karttuessa selitysten tarve vähenee, ja etukäteen annetut lähestymisohjeet teoksia varten voivat tuntua häiritseviltä. Joskus ne voivat jopa aiheuttaa tarpeetonta ahdistusta. 13-vuotiaana kuulin kantaesityksen eräästä Einojuhani Rautavaaran teoksesta, jota säveltäjä oli konsertin käsiohjelmassa kuvaillut värikkäin sanakääntein. Jälkeenpäin epäilin kuunnelleeni jotenkin väärällä tavalla, koska en ollut löytänyt kuulemastani säveltäjän kuvailemia asioita, vaan jotain ihan muuta. Kun vuosia myöhemmin kerroin tapauksen Rautavaaralle, hän ilahtui: ”Mutta sehän on hyvä. Niin musiikkia pitääkin kuunnella – itse.”

Marika Mäkelän maalauksissa on abstrakteimmillaankin nähty yhteyksiä ympäröivään maailmaan, kuten luontoon, maisemaan ja sen valoon tai eri kulttuureista peräisin oleviin koristeaiheisiin. Mäkelä kertoo myös ajattelevansa tuntemiaan ihmisiä maalatessaan, ”heidän elämäänsä ja historiaansa”. Hän muotoilee suhteensa maailmaan ja maalaamiseen selkeän yksinkertaisesti: ”Maalaan löydettyä, en keksittyä ja etsin maalaamalla.” 

Yhtä lailla taiteen äärellä voi ”etsiä katselemalla”. Voi asettua katselemaan maailmaa ja omaa ”elämäänsä ja historiaansa” - ”itse”, ilman tarvetta selityksiin tai käyttöohjeisiin. Juuri se tekee taiteen kohtaamisesta hyvin henkilökohtaista.

2 kommenttia:

stiina kirjoitti...

Erityisen vaikuttava elokuva saa minut samanlaiseen epäsosiaaliseen tilaan, josta kerrot Marika Mäkelän näyttelyssä oltuasi. Usein onkin parempi mennä yksin elokuviin ja yksin näyttelyihin, ettei heti filmin loputtua seuralainen kysy: no mitä pidit? tai ala repostella näyttelyn antia liian äkkiä. Vaikutelmien täytyy antaa hautua mielessä kaikessa rauhassa.

Hannu kirjoitti...

Juuri näin. Asiat vaativat aikansa.