Omenat ja neliöt

Neliökuvioiselle puutarhapöydällemme oli jäänyt muutama syksyn omena. Viehtymykseni aasinsiltamaisesti onnahtelevien vertausten käyttöön tuotti heti ajatusleikin: käyttäisinkö sävellyksessäni mieluummin omenoita vai neliöitä?

 

Omenat ovat luonnontuotteita. Niitä on eri kokoisia, makuisia, värisiä. Niissä voi olla kiinnostavia pintakuvioita. Kaikki ovat suunnilleen pyöreitä, mutta kahta täysin samanlaista yksilöä tuskin löytyy. Omenoiden ominaisuuksien vaihtelulla on myös luontaiset rajansa, joita ei käy kovin paljon ylittäminen: esimerkiksi metrin läpimittaista, läpikuultavan sinistä ja suolaiselta maistuvaa omenaa ei liene kasvatettu missään puutarhassa.

Neliöt ovat täsmällisiä. Niitä voi tarkasti suunnitella ja niiden ominaisuudet voi laskea, eikä niiden ominaisuuksilla liene luontaisia rajoja (tosin en tiedä, voiko maailmankaikkeutta suurempaa neliötä olla olemassa). Toisaalta neliöllä on vain geometriset ominaisuutensa, ei esimerkiksi väriä, tuoksua, makua tai painoa. Puhdas neliö onkin käsite, abstraktio, jota ei voi nähdä eikä koskettaa, ja reaalimaailmamme neliöt, kuten mainitsemani puutarhapöydän pintakuviot, ovat tämän ideaalineliön likiarvoja. 

 

© Hannu Pohjannoro

Todellisuus ja teoria voivat kohdata monella tavalla. Tarinan mukaan omena putosi Isaac Newtonin päähän ja syntyi oivallus, joka johti painovoimateorian syntyyn. Ihminen haluaa ymmärtää maailmansa, luoda teorioita. Monimutkaiselle todellisuudelle yritetään löytää tarkkoja, mutta myös mahdollisimman yksinkertaisia selityksiä. Tämä ei ole vailla estetiikkaakaan: mitä vähemmillä muuttujilla tutkittava ilmiö on selitettävissä, sitä kauniimpana teoriaa yleensä pidetään.

Abstraktioiden kanssa työskentely voi myös johtaa havaittavan todellisuuden syvempään ymmärtämiseen. Kuvataiteilija Josef Albers (1888-1976) teki uransa aikana sadoittain erilaisia geometrisia tutkielmia, joista tunnetuimmat sisältyvät sarjaan Kunnianosoitus neliölle. Nimi on hiukan harhaanjohtava, sillä sarjan varsinainen aihe on väri. Saman neliökonstruktion kymmenissä värivariaatioissa Albers tutki väriyhdistelmien synnyttämiä vaikutelmia suorastaan laboratoriomaisella ankaruudella. Hän ei lähestynyt aihettaan yrittämällä mitata valon aallonpituuksia tai värihavainnosta aiheutuvia aivosähkökäyrien muutoksia, vaan hänen menetelmänsä oli juuri taiteilijalle ominainen: väriyhdistelmien synnyttämien vaikutelmien aistinvarainen arvioiminen. (Hän on käsitellyt tätä aihetta myös yksityiskohtaisesti kirjassaan Värien vuorovaikutus.)

Abstraktien rakenneideoiden ja musiikillisten realiteettien (kuuntelemisen, soittamisen todellisuuden) kohtaaminen on säveltäjäntyössä nähdäkseni välttämätöntä. Kumpaakin tarvitaan, vieläpä vaikeasti määriteltävässä Oikeassa Suhteessa. Jommankumman puuttuminen voi olla kohtalokasta: niin jäsentymättöminä valuvien akustisten laavavirtojen amorfia kuin vailla äänen ja hetken lumoa kokoon koodatut nuottikryptogrammitkin johdattavat minut kuulijana hyvin nopeasti perimmäisen kysymyksen äärelle: Miksi? Miksi ihmeessä? 

Säveltäjänminäni rationaalinen osa haluaa Newtonin lailla tietää, miksi omenat putoavat. Haluan yhä ymmärtää, kuinka musiikki rakentuu, vaikka en enää etsikään musiikin suurta yhtenäisteoriaa. Parikymppisenä ehdotin vakavissani proseminaarityöni aiheeksi sellaisen analyysimenetelmän kehittämistä, joka soveltuisi kaikkeen musiikkiin ja joka ottaisi huomioon musiikin kaikki aspektit. Suunnitelma ei toteutunut.  Sittemmin olen oivaltanut, että analyyttinen ymmärrys ei ole säveltämisen ehto tai alkupiste, vaan työkalu rakenteiden luomiseksi. Albersin lailla tarvitsen neliöni, joihin voin asetella ääniä kuten hän värejään: ottaa äänet sellaisina kuin todellisuus ne tarjoaa ja kuulostella, milloin ne ovat oikeissa suhteissa toisiinsa.

Kysyin alussa: omenat vai neliöt? On otettava molemmat. Mielen mukaan omenoista voi tehdä neliön tai neliöistä omenan, mutta kaikkein tärkeintä säveltäjälle on saada se soimaan.