Sitten hän juoksi pois, takaisin, pois, takaisin... Joukkoon liittyi muita, ja lopulta tanssijoita oli parisenkymmentä. He ryhmittyivät harvaan kehään, olivat välillä pitkiä aikoja liikkumattomina. Kaikki liikkeet olivat harkittuja ja hallittuja. Keskittyneen inhimillisen läsnäolon tunne oli vahva: kaunista. Pidin erityisesti siitä, että esitys oli äänetön eikä vaatinut ohikulkijoita mitenkään osallistumaan. Teos otti hiljaisenakin tilansa leveällä puistokäytävällä: vain muutama pyöräilijä ajoi esiintyjien lomasta, useimmat ohikulkijat kiersivät.
Jälkeenpäin sain tietää, että useampipäiväinen ”Ihmisten kaupunki” –tanssiteos oli juuri alkanut. Esityksen aikana minulle ei ollut syntynyt minkäänlaista tarvetta etsiä näkemälleni selitystä, kysyä: mitä tämä tarkoittaa? Teos vain oli ja tapahtui, ja ajattelin, että niin on hyvä. En myöskään kokenut tarvetta yrittää tallentaa tapahtumaa jotenkin – pikemminkin huomasin suhtautuvani Nuuskamuikkusen tapaan: ”Minä katselen asioita ja panen ne mieleeni. Sillä lailla ne ovat aina mukanani.”
En mitenkään väitä, että elävä esitys olisi lähtökohtaisesti parempi kuin tallenne. Monessa tilanteessa tallenne on tarpeen, välttämätönkin; ja ovathan erilaiset tallenteet olennainen osa kulttuurista muistiamme. Hyvän tallenteen tekeminen on yhtä lailla vaativaa kuin hyvän esityksen aikaansaaminen. Mutta tallenne ja tallennettava ovat joka tapauksessa eri asioita.
Toki elävässä esityksessä on riskinsä ja rajoituksensa, ja silkalla sattumallakin on osansa lopputulokseen. Se voi ylittää tai alittaa kuulijan odotukset, samoin kuin esittäjät voivat ylittää tai alittaa itsensä. Lisäksi esityksiä arvioitaessa yksiselitteisten ja yhteisten kriteerien asettaminen on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta: usein makuasioista kiisteleminen tuntuu olevan pikemminkin sääntö, ei kannattamattomaksi todettu poikkeus.
Esseessään The Landscape of the Score japanilaissäveltäjä Toru Takemitsu pohtii saman teoksen eri esitysten problematiikkaa. Hän käyttää eräänä esimerkkinään maanmiehensä Hirouyuki Iwakin karun pelkistettyä tulkintaa Dvořákin Yhdeksännestä sinfoniasta, ja päätyy lopulta lainaamaan kapellimestarilegenda Wilhelm Furtwänglerin lausumaa: ”On olemassa vain yksi tapa esittää sävellys oikein”. Ottamatta kantaa siihen, tulisiko ”oikean esityksen” kriteerit asettaa Furtwänglerin, Iwakin vai jonkun muun tulkinnan mukaisiksi, Takemitsu toteaa hiukan arvoituksellisesti, että ”oikean esityksen mitta on itse musiikki, joka kerta kun se kuullaan, esityksestä toiseen.”
Harmikseni Takemitsu ei kehitellyt ajatusta pidemmälle, mutta yritän silti seurata hänen osoittamaansa polkua hiukan eteenpäin. Väite musiikista ”omana mittanaan” viittaa vahvasti ajatukseen jokaisen esityksen ainutkertaisuudesta: tämä teos, nämä ihmiset, tässä, nyt. Elävä esitys on monella tavalla vuorovaikutteinen inhimillisen läsnäolon, tilan ja hetken hedelmä, eräänlainen kulttuurinen luomutuote.
Ainutkertaisuus ei tarkoita, että jokainen esitys olisi hyvä – mitä ”hyvällä” sitten ymmärretäänkään. Se tarkoittaa vain sitä, että ettei yksikään esitys ole sama kuin toinen. Esityksen sitoutuminen tiettyyn aikaan ja paikkaan aiheuttaa luonnollisesti sen, ettei elävä esitys voi koskaan olla kaikkien ulottuvilla. Tätä voidaan pitää rajoituksena, mutta se on myös eksklusiivinen piirre: vain paikalle tulleet pääsevät esityksestä osallisiksi. Sen vuoksi luomuesityksellä on myös luksuksen luonne.
Ehkä olennaisinta elävän esityksen tuottamassa kokemuksessa on molemminpuolinen läsnäolo. Vahvinkaan esiintyjän lavakarisma ei vaikuta, jos kuulijan mieli on muualla, mutta silloin, kun taidevieraan tajunta ja elävä esitys onnekkaasti kohtaavat, luomutaide tuntuu todella luksukselta.
(Toru Takemitsu: Confronting Silence. Selected Writings. Fallen Leaf Press 1995)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti