perjantai 6. helmikuuta 2015

Luontosäveltämisen luonteesta (2)

Käsittelin aiemmin samalla otsikolla 1800-luvun luontoromantiikan perintöä Anton Webernin musiikissa. Iannis Xenakisin (1922-2001) säveltäjänhahmo lienee sen sijaan niin kaukana romantiikasta kuin voi kuvitella. Erityisesti 195060-lukujen tuotannossaan Xenakisin keskeinen työtapa oli käyttää abstrakteja matematiikan, tilastotieteen ja fysiikan malleja musiikkinsa muotoilemiseen. Mutta mistä edellä mainitut kovat tieteet kertovat, elleivät ympäröivän maailmamme asioista – siis luonnosta?

Xenakis näyttää halunneen musiikkinsa rakentuvan fysikaalisten luonnonilmiöiden tapaan: hän on mm. kuvannut musiikkinsa koostuvan ”äänipilvistä ja –galakseista”.  Luonnontieteet ovat kuitenkin vain yksi, joskin tärkeä haara Xenakisin musiikillisessa ajattelussa. Tärkeä vaikutuksensa on ollut myös antiikin Kreikan filosofialla sekä mytologialla, minkä lisäksi hän on soveltanut mm. muinaisen bysanttilaisen musiikinteorian käsitteitä omiin tarkoituksiinsa sopiviksi.  


Xenakisin musiikkia on kuvattu objektiiviseksi, jopa ”lähes universaaliksi”. Universaalisuuskeskustelu Xenakisin yhteydessä kuuluu mielestäni musiikin modernismiin yleisemminkin liittyneeseen objektiivisuuspyrkimykseen, eräänlaiseen ”itsen häivyttämisen projektiin”. Muun muassa Milan Kundera kirjoittaa kokevansa Xenakisin musiikin perustuvan ”suoraan” maailmaan ja sen ääniin, ilman inhimillisten tuntemusten väliintuloa:

 ”His starting point is not an artificial note that has detached itself from nature in order to give expression to a subjectivity, but an ‘objective’ world-noise, a ‘sound-mass’, which does not bubble up from his heart but comes upon us from outside, like rain or voice of the wind. This world of noises in Xenakis’s compositions has become ‘beauty’ for me – a beauty without sentimental barbarism and purged of affective dirt.” 
(Cd-vihkosta: Xenakis: Music for Strings. Ensemble Resonanz. Mode Records)


Kieltämättä jo tieto siitä, että musiikin rakentuminen seuraa luonnonlakeja, luo mielikuvaa, että myös musiikki olisi jotenkin objektiivista.  Kuitenkin säveltäjän valinnoista riippuu, millä tavoin luonnonlait musiikilliseen rakenteeseen kytkeytyvät. Yhtä lailla kuin Xenakisin äänigalaksit heijastavat luonnossa havaittavia ilmiöitä, voitaisiin, jos niin halutaan, nähdä yhteys klassisten 8+8 –tahtisten teemojen ja luonnossa esiintyvien symmetristen parirakenteiden, kuten esimerkiksi perhosen siipien, välillä.

Luonnonlakeihin perustuvana Xenakisin sävellyksistä on myös väitetty, että musiikki voisi tulla ymmärretyksi kuulijan taustasta riippumatta, jopa planeettamme sivilisaation ulkopuolella. Pidän ajatusta huomattavan ylioptimistisena. Musiikki on lähtökohtaisesti kulttuurisidonnaista, samoin sellaiset siihen liittyvät ilmiöt kuin sävellys tai konsertti. Kulttuurikonventio on sekin, että musiikki ylipäätään on jotain jota esitetään ja kuunnellaan. Kuka tai mikä tahansa kuuloaistilla varustettu olento voi toki kuulla esityksen, mutta siitä, millaisen tulkinnan kuulija kuulemastaan tekee, jos minkäänlaista, ei ole mitään takeita.


Musiikkiin liitetty universaalisuuden ihanne on ikivanha, samoin pyrkimys kuvata universumia – ja musiikkia – lukujen avulla. Jo Pythagoras oppilaineen oivalsi yhteyden, joka vallitsee intervallien ja soivan kielen pituussuhteiden välillä. Lukuja ja niiden suhteita etsittiin ja löydettiin muualtakin, ihmiskehon mittasuhteista aina planeettojen liikkeisiin asti. Lukusuhteisiin perustuvaa sfäärien harmonian teoriaa kehiteltiin vuosisatojen ajan, ja myös musiikki miellettiin pitkään kosmologis-teologisen maailmanselityksen osaksi. Universaalin maailmanselityksen unelma elää edelleen: ”kaiken teoria” on yhä kehitteillä. Tiedossani ei ole, olisiko tuon ”kaiken” tarkoitus sisältää myös musiikilliset ilmiöt.

Myös Xenakis hahmottelee kirjassaan Formalized Music (1971, ransk. alkuteos 1962) säveltäjän perimmäiseksi tehtäväksi etsiä eräänlaista musiikillista origo-pistettä – ”musical structures ex nihilo” – josta käsin sävellyksen peruselementit olisivat rekonstruoitavissa ”with modern axiomatic methods”. Pyrkimys musiikin sisimpään ytimeen ja halu rakentaa musiikki uudestaan kertovat yleisestä inhimillisestä tarpeesta ylittää oma rajallisuutensa; vaikka sen tietäisi mahdottomaksi, on siinä kuitenkin jotain tavattoman kiinnostavaa.

Ei kommentteja: