Luovuudessa töissä

Heittäydy! Leiki! Kyseenalaista! Riko rutiinit!

Puheenvuorot luovuudesta sisältävät usein tämäntapaisia innostaviksi tarkoitettuja kehotuksia. Toisinaan usko luovuuden työelämää ja taloutta elähdyttävään voimaan vaikuttaa lähes liikuttavalta: luovuudella Suomi nousuun! En aio kuitenkaan nyt ryhtyä ruotimaan luovuuden talousvaikutuksia, vaan sitä, mitä tarkoittaa, jos ottaa yllä olevat iskulauseet oikeasti todesta. Millaista on, kun luovuus kuuluu ammatti-identiteetin ytimeen, kuten taiteilija-ammatissa toimivalta sopii odottaa?

Heittäytyminen. Äkkiseltään ajatus heittäytymisestä tuo mielikuvan vapaudesta. Luova heittäytyjä todellakin hyppää vapaaseen pudotukseen. Hän ei kuitenkaan voi koskaan olla varma, päätyykö hyppy uima-altaan syvään päähän vai jonnekin ihan muualle. Kuralammikkoon? Roskikseen? Pimeään? Tyhjään? Epävarmuus ja kaaos ovat luovan hypyn väistämättömät seuralaiset. Vuosien mittaan sietokyky kasvaa, mutta niin kasvaa kaaoksen tunnekin.

Kehotukseen heittäytyä tuntuu liittyvän tietty elämyshakuisuus. Taikasana on flow, jolla tarkoitetaan vaativuudeltaan sopivaa, keskittynyttä, innostunutta ja aikaansaapaa (sic!) työskentelyn tilaa, jolloin muu ympäristö ja ajankulu unohtuvat. Mielestäni flow-kokemuksia ei pidä etsiä. Heti, kun ajatellaan: ”tämä on nyt flow”, on jo astuttu tilanteen ulkopuolelle, ja huomio on kiinnittynyt varsinaisesta tekemisestä omiin tuntemuksiin. Tämä on paha virhe: taiteilijan tulee tehdä taidetta, ei etsiä taiteilijuuselämyksiä.

Leikki. Tämä luovuuden aspekti vaikuttaa päältä katsoen harmittomalta ja hyväntuuliselta – vapaata kirmailua mielikuvituksen puhtaissa sfääreissä! Tämä on vain puoli totuutta. Katsokaamme lapsia, leikkimisen asiantuntijoita: millaisella paneutumisella ja vakavuudella leikki rakennetaan, kuinka ehdottoman tärkeää on ymmärtää leikin kuluessa kehittyvät kirjoittamattomat säännöt ja noudattaa niitä, kuinka syviä ovat pettymykset leikin epäonnistuessa, kuinka katkeria riidat... Kaikki tämä kertoo siitä, että leikki ei ole ollenkaan vähäpätöinen asia. Vaikka ollaankin leikkimaailmassa, siellä tehdään ja toimitaan oikeasti. Kun ideoilla ja ajatuksilla leikitään, on leikki otettava todesta. On ajateltava kunnolla, loppuun asti. 

Kyseenalaistaminen. Tässäkin ensi näkemältä kajastaa vapaus: sääntöjä ei tarvitse noudattaa – narri kuninkaaksi! On kuitenkin syytä huomata, ettei kyse ole vain ulkoa annettujen sääntöjen kyseenalaistamisesta. Sama on tehtävä myös omille tottumuksille, ja jos ollaan johdonmukaisia, kriittinen katse on toistuvasti suunnattava myös omiin aikomuksiin sekä jo saavutettuihin työn tuloksiin. Asiaa ei tee yhtään yksinkertaisemmaksi se, että kyseenalaistaminen ei tarkoita yksioikoisesti kaiken vanhan hylkäämistä. Sen tunnistaminen, mikä milloinkin on säilyttämisen arvoista, ei tietenkään ole helppoa. Usein on vain arvattava, kokeiltava.

Itsekritiikki on siis välttämätöntä, ja yhtä välttämätöntä on itsekritiikin annostelu. Kritiikittömän tuotteliaan tuokion aikana pursotettu musiikki harvoin kestää seuraavan päivän valoa. Aikaansaannos vaatii tarkan seulomisen, mutta se myös ansaitsee tulla kunnolla tutkituksi, sillä se saattaa sisältää kultajyvän, joka muuten jäisi löytymättä. Joskus taas on todettava, ettei kriittinen pohdinta enää johda pitemmälle. Silloin on vain annettava intuition viedä: on luovan hypyn aika. Itsekritiikki johtaa myös säännöllisesti valkoisen paperin päiviin, jolloin ei synny kerrassaan mitään kelvollista, ja kynnys edes aloittaa voi nousta sietämättömän korkealle.

Paradoksaalisesti rutiinit saattavat tällöin pelastaa tilanteen. Tarkoitan tässä erityisesti työnteon rutiineja, kuten alkuverryttelyjä (pari nopeaa luonnosta alkuun pääsemiseksi), aloitusrituaaleja (kahvikupin on oltava oikeassa paikassa käden ulottuvilla), varotoimia työrauhan säilyttämiseksi (sävellyspäivinä luen sähköpostit vasta saatuani jotain sävelletyksi) sekä ennen kaikkea määrämittaista työntekoa: ei pidä lopettaa ennen aikojaan. Kirjassaan Luova mieli (Kirjapaja, 2002) Claes Andersson mainitsee kolmen sivun sääntönsä: sen verran on päivässä kirjoitettava, hyvää tai huonoa. Oma sääntöni on, että joka istumalla on saatava kirjoitetuksi jotain, oli työrupeama kuinka lyhyt hyvänsä.

Säveltäessäni en ajattele luovuutta. Luovuus ei ole taiteessa vaadittavia tekemisen taitoja, vaan jotain muuta. En oikeastaan tiedä, mitä se on, ja toisinaan epäilen koko ilmiön olemassaoloa. Ehkä luovuus on jonkinlainen selviytymisstrategia, joka otetaan käyttöön silloin, kun todellisuus ei taivu aikomuksiimme ja huomataan, etteivät voimat, taidot ja ymmärrys riitä tilanteen ratkaisemiseksi?

Luovuus on vähän niin kuin lastenkasvatus: neuvoja riittää, mutta todellisiin tilanteisiin ne soveltuvat hyvin vaihtelevasti. Molemmille on ominaista ennakoimattomuus, eikä kummastakaan voi poimia itselleen vain miellyttäviä puolia, vaan on otettava koko paketti.